Kiviterästä

Mun rakas tuoksuu metallilta.
Sen pusut on samaan aikaan pehmeitä ja teräviä.
Mun rakas on kiviterästä.
Sisältä kultaa ja kuumaa toffeeta.

Se ottaa kiinni niin, että tuntuu.
Se katsoo silmiin niin, että varpaat kipertyy ylöspäin.

Kun se puhuu, sen ääni raapii ja kihelmöi,
nostaa ihon kananlihalle,
sen sanat tekee mun sieluun viiltoja,
ne on hunajaa ja ne on suolaa.

Kun mä aattelen sitä, mä hengitän vaan sisäänpäin,
hengitän rintaani suuren aukon ikävää.
Mun sormet muistaa, miltä sen villapaita tuntuu.
Mun kaula muistaa, miltä sen parta tuntuu.
Mun poski muistaa, miltä sen käsivarrella tuntuu levätä.

Mä haluan katsoa sen kanssa nää auringonlaskut,
auringonnousut.
Mä haluan kävellä sen kanssa mun lempisäässä,
syysmyrskyssä.
Siellä se ei vuosienkaan jälkeen huomaa,
että mä yhä liikutun kyyneliin,
kun se on niin ihana.