Sammunut kipinä

Se tulee, se haalea hetki
kun katsoo vanhaa rakastaan
eikä tunne oikein mitään
Ei iloa, ei surua
ei lämpöä, ei edes kylmyyttä
haaleaa ja harmahtavaa
väljähtynyttä apeaa arkea

Jos jotain, niin ärsyttää
Sen tapa jättää jälkensä korjaamatta
ja saakelin saamattomuus
Se kun ei se saa sanottua
ja kun saa niin tyhmiä puhelee
Onko sillä kavereita vieläkään?
Vai oliko niitä koskaan?

Se harmaa haalea ihminen
ei ole enää rakas
ei se ole oikein kukaan
On kasvot, jotka vielä tunnistaa
selkä, johon on tottunut
jotenkin tuttu kävelytyyli
hartiat aina hiukan vinossa

Kun se viimeisen kerran lähti
oli helpompi hengittää
Vaikka arvelin sen retkahtavan
ja soittelevan kännissä öisin
sekava se on aina ollut
ja päivälläkin
että mitä siihen nyppysoosiin tulee

Ja kun se löysi uuden
ei tuntunut mitään
ärsytti vaan kun jätti tulematta
vaikka oli sovittu
Varmaan se nainen kielsi tulemasta
Hulluhan sen pitää olla
jos sen kanssa jaksaa

Tunteista suurin on: ei mikään
Laiskuuttaan ei vaan tehnyt mitään
Mukavuudenhaluisena pitkitti
Kasvatti kuollutta oksaa
Ruoski tyhjiä länkiä
vaikka jo hyvin tiesi lopun olevan läsnä

Hyvä vain kun kaikki on ohi
ja elämä jatkaa eteenpäin
Mutta pirullisesti se opettaa
Opettaa etsimään uuden rakkaan silmistä
sitä samaa sammuvaa kipinää
katsetta joka liukuu ohi
Sitä hiipivää haaleutta

Ja yhtäkkiä tajuaa
että haaleus on silkkaa kauhua
kuristavaa ahdistusta
Miten en edes huomannut
kun se lakkasi katsomasta minua
niinkuin kuin naista katsotaan
Oma mieleni jo muualla

Ja yhtäkkiä tajuaa
että jokainen hetki pitää olla tulta
jokaisen kosketuksen liekehtiä
sytyttää ja korventaa
Jokaisella sanalla merkitys
lupauksien hakattuna kiveen
Jokaisen katseen polttaa sieluun asti

Ja minä lupaan rakastaa kuin riivattu
Lupaan loimottaa punahehkuisena
Olla silkkiä samettia balsamia bensaa
ettet koskaan katso minusta ohi
enkä minä sinusta
että aina näen silmistäsi silmieni loiston
Aina. Pimeän prinssi, rakkaani