Kallio

Mun rakas ei leijuta mua,
se ei saa mua lentämään aurinkoon,
eikä se saa mua iskeytymään lennosta maahan.

Se pitää mut kiinni maassa, 
se liimaa mut peruskallioon.

Ja mä tiedän, että mun ei koskaan tarvitse kerätä palasiani lennon jälkeen,
kokoilla itseäni kyynelillä,
miettiä, saako näistä sirpaleista vielä sydäntä,
tuleeko näistä riekaleista enää kokonaista.

Mun rakas pitää mut järjissään,
se on kallio.
Mun rakas ei riko mua, ei revi, ei murenna.

Ja vaikka kaipaan sitä niin että sattuu,
en mene raiteiltani,
en hajoa enkä sekoa,
koska se tulee. Se on. Se pysyy.

Ja se rakastaa niin, että tuntuu.
Siinä ei ole mitään laimeaa,
siinä ei ole mitään kysymyksiä,
siinä ei ole jossia tai muttia.
Se on ankkuri, se on kallio,
se on järkäle.

Ja tulkoon Se Suuri Syysmyrsky,
mitkään tuulet ei mua revi,
kasvan kalliossa, juuret siinä lujaa kiinni.

Ja tiedän, että seison siinä sata vuotta,
yhtä kauan kun kallio.
Kiedon juureni lujasti sen ympärille ja rakastan,
rakastan niin paljon kun ikinä voin ja osaan.
Niin kauan ja niin vakaasti kun pystyn.
Niin polttavasti ja lujaa, kun tiedän osaavani.
Mä rakastan sitä nyt,
Mä rakastan sitä aina
ja mä rakastan sitä enemmän kun kukaan ikinä mitään

Talven pahin lumimyräkkä

Minä kävelin
ja kävelin
maisema peittyi hiutaleilla
kävelin

Poispäin

Lumi peitti jälkeni
enkä katsonut taakseni